A SAMPLE OF PROSE
One in English and one in Finnish
First we have Deepwater Marsh, a short horror story in English about a youtuber attempting an ill-advised 24 hour challenge.
The second text, Marras, is the prologue and the first chapter from a fantasy novel about royal power battles and necromancy. This one is in Finnish.
DEEPWATER MARSH
By Marras Mustonen
Underneath the reeds and cattails in the murky waters lie countless peaceful-seeming figures, hidden away from the world above. Something flits from one figure to another, fiddling, adjusting.
A young man with big brown eyes and a strong jaw was holding a fairly expensive camera in his hand and pointing it toward his own face. ”Yoooo, what up creepers, it’s Carl the Occultist with another spooky challenge” he exclaimed in an overly enthusiastic tone. Behind his wildly swinging head peeked out some greenery and a cloudless sky.
”This one’s a real doozy. I’m at the Deepwater Marsh, and I bet some of you are already excited hearing that name! For those of you who are not in the know, this marsh is the centre of some pret-ty chilling folklore. I’m talking swamp corpses out to get you! If you stay in the marsh for too long”, Carl brought the camera in closer to his face and lowered his tone, ”they get mad, and drag you under to make you one of them.”
”Nah, that’s not what I’ve heard”, a new, extremely laid back voice was heard. The camera swung towards a lanky yet muscled person clad in a plaid shirt.
Car’s voice was back to its usual cheery state: ”Creepers, say hellooo to Greg. He’s a long time friend of mine and a local. He’s gonna be helping me get to the marsh proper, and then help me set up some cameras to get all of the angles as usual. But yeah, you were saying Greg?”
Greg gave a lazy nod and explained: ”The way most people tell it there’s only the one creature. We call it the Bog Beast. If you don’t appease it right, it drags you under and preserves you for later eating. And that’s how you get the bog bodies.”
”So I hear there’s something weird about the corpses, and you know, atctual swamp corpses have been found here for decades,” Carl’s excited voice spilled out from behind the camera.
Carl crossed his arms and leaned on his beat up four wheel drive. In the distance waited an airboat. ”Oh yeah, it’s pretty well documented that at least over ten bog bodies have been found over the years, internal organs and all perfectly preserved. I think only like one of them still exist, since if you don’t treat those suckers right they decompose pretty fast. But yeah, the real weird thing about the bog bodies is that no one’s figured out how they came to be.”
The camera gave a little shake as Carl adjusts his grip. ”But aren’t those like, a pretty well documented thing.”
”Oh yeah, normal bog bodies, sure. But the water here isn’t nearly cold or acidic enough to allow for bog bodies. Hence the name ´Bog Beast`.”
”Oooh, that’s proper spooky. No wonder it’s got people scared. You said something about appeasing the Bog Beast”, Carl said and shifted his weight to his heels and then to his toes in a rocking motion. The cause for this motion seemed to be excitement.
Greg hummed in agreement and answered: ”Throw in a bit of food if you stop somewhere. It’s not likely to bother you if you’re on the move.”
The camera swung dramatically back to film Carl’s face. ”Well, I’m gonna do none of that food throwing, ’cause as I mentioned, this is a challenge. A 24 hour challenge! That’s right, I’m gonna stay riiight in the middle of the marsh for a whooole day in an inflatable boat.”
”You’re crazy, man”, Greg could be heard in the background.
”Oh yeah. Time to head out!” Carl shouted exuberantly, and then shut off the camera.
He turned to Greg and said in a slightly more blasé, yet still quite enthusiastic tone: ”All right man, let’s go.”
”Sure”, Greg replied with his customary chill.
The ride in Greg’s airboat was fairly pleasant, with the fan whirring loudly at their backs and the breeze hitting at their fronts, cooling them down in the summer heat. Finally they arrived at the location that Greg had picked. After some careful manouvering Carl and Greg had six camera’s scattered around to capture all of the action, and a seventh right in Carl’s hand.
Greg gave his arms and back a good long stretch to work out any kinks from all of the fiddling. His back cracked audibly. As he straightened back up he turned to Carl and said: ”So we’re talking ten hours?”
Carl wiggled his hand back and forth a couple of times, his expression turning thoughtful. ”Eeeh, I should get enough in about eight hours. I want some light changes and a chance for some random stuff to happen. But I’ve got my phone and a power bank too. If I don’t call you just come back in ten.”
Greg frowned a bit. ”I could just hang around and stay out of shot, you know. There may not be a Bog Beast, but we’ve got some ’gators here. Though not so much right in this spot. It’s still not 100% safe, dude.”
This time Carl flapped his whole arm around. ”It’ll be fiine. And I’ll have an easier time by myself. Besides, let’s keep this at least a bit real.” Carl gave Greg a rakish grin and an over the top wink, and changed the subject: ”How’s the wife?”
Greg’s whole face seemed transform into something softer as a smile emerged: ”Yeah, she’s good. More than ready for the baby to be born.”
With a genuine smile Carl replied: ”How long now?”
”Only about a month ’till she’s due. Though the women in her family tend to go overdue, so we’ll see how it goes.” Greg seemed a bit concerned, but still almost deliriously happy.
”I have every expectation that I know who the godfather is”, said Carl, waggling his eyebrows.
Greg barked out a short but honest laugh. ”Yeah, yeah. We’ll see. I’ll head out now so you can get started. Stay safe.”
Carl lifted up his camera and pressed record. He filmed Greg’s exit and the panned out to show off all of the equipment. ”All right, I’ve got my cameras, my tiny little boat, water and food, I’m good to go.”
Carl had spent a few hours acting up for the camera and spewing out whatever theories he could come up with about the Bog Beast, before he decided that it was time for something at least a bit more interesting. He pretended to see something off camera: ”Oh, what was that?! Oh man, I hope at least one of the camera’s caught that. I saw some movement in the water, and there’s no way it was a ’gator man. I could’ve sworn I saw friggin hand there.”
”Oooh, I gotta know - I’m going in. Thankfully we noticed this pretty big rock thing over here, under the water. Otherwise I’d be outright swimming, this is the Deepwater Marsh, after all.” Carl let out a nervous sounding chuckle. His boat was tied up fairly close to the rock so with a bit of shoving and paddling he was right next to it. Carl shucked off his shoes and clambered onto the rock. He was in waist deep, and the water felt surprisingly freezing. An uncontrollable shiver ran down his spine, but he decided to ignore it and lifted his camera up once more. ”I really dunno why the water is this cold guys”, Carl was now talking much quieter than earlier, hoping to create some suspense. ”I’ve been here for well over twelve hours now, and I’m starting to suspect that I’ve attracted something’s attention. Is it the Bog Beast?”
The cold was starting to make Carl shiver. The temperature difference between his upper body and legs felt unreal. Carl was starting to feel light headed. He flinched violently as something briefly touched his calf. His breathing sped up noticeably. ”I’m not even kidding, I’m really freaked out right now” he whispered hoarsely. ”Yeah. Yeah. I think it’s time to climb back into the boat.”
Carl turned back to the boat and carefully threw his camera in. He was just about to pull the boat closer in order to flop his way back on to it, as suddenly the water around him churned violently. Carl’s scream was chilling as he was dragged under the surface.
Something flits in the waters of the marsh, upkeeping, easing. Long, thin fingers caress leathery surfaces, and a wide mouth full of sharp, jagged teeth is fixed in a sweet smile. Suddenly it cocks its head inquisitively. It senses that something has stopped above, disturbing the flow of the water. It will give it time, as there’s no way to know otherwise.
Much time passes, and though something leaves, another thing remains. It waits some more. Finally the creature is sure, and it approaches, it’s humanoid body gliding gracefully through the water. It comes to a stop when it’s bulbous eyes catch the sight of a being standing precariously on a rock. The being flinches as a piece of driftwood brushes by. The creature knows what it must do, and so it springs forward and engulfs the being, pulling it underneath the surface.
The being’s eyes are wide open and wild, and there are bubbles streaming out of its mouth. The creature runs a soothing hand through its fine hair and looks calmly into its panicked gaze. The creature opens its mouth and speaks in a tongue no living human can understand: ”Lost soul, let me protect you.”
MARRAS
By Marras Mustonen
PROLOGI
Dragetann-vuoriston syleilyssä lepää Nimin aavikko. Nimiä voisi kauempaa katsoen luulla elottomaksi, sillä ainut liike sen pinnalla on liskojen kipitys, sen harvan ihmisen harhailu ja dyynien arvaamaton vaellus. Aavikon asukkaat elävät punertavankeltaisen hiekan alla, kaukana idän vuorentakaisista yongilaisista ja lännen viheriöivien maiden zalaisilaisista.
Hiekan peitossa, syvältä maan uumenissa lymyää petollinen ja laaja luolasto, jonka sydän on pääkaupunki Drageveke. Tämä kulkija on kuitenkin juuri poistumassa luolaston suhteellisesta turvasta. Polttavalle hiekalle uskaltautuvat yleensä ainoastaan harvat viestinviejät ja auringon kuluttamat liskonmetsästäjät, joten kulkijan hyvälaatuiset, joskin yksinkertaiset, vaatteet ja kalpea iho erottavat hänet tavallisista yläpuolenkävijöistä. Valmiiksi viritetty jousen jänne antaa ilmi hänen varovaisuutensa, ellei jopa hermostuneisuutensa. Nopean katsahduksen perusteella häntä voisi pitää uutena viestinviejänä.
Tule matkalle kanssani, arvon lukija, ja anna katseesi viipyä.
ENSIMMÄINEN LUKU
Aika oli lakannut kulkemasta, mutta ilma väreili edelleen. Hintelä ja pitkä nuorimies nimeltään Uende matkasi suuren, kevytrakenteisen auringonvarjonsa suojassa. Halkeillut ja paljas maa pölysi hänen askeleittensa tahdissa. Hän oli kahden päivän kävelyn päässä lähimmästä varjoisasta paikasta, ja vaikka hänen ihoaan peitti viilentävä voide, painoi helle häntä vasten tukahduttavana. Tomu nousi jokaisesta askeleesta ja pyrki huivilla peitetyn suun ja nenän sisälle.
Uenden ruokavaroista oli jäljellä enää hieman yli puolet. Hän pysähtyi, katsoi taakseen ja näki ainoastaan punaista maata aina pilvettömään horisonttiin asti. Hetken epäröityään hän jatkoi matkaansa. Ilta alkoi laskea, ja ilma kylmetä, kun hän vihdoin erään kukkulan yli päästyään näki kilometrin päässä kivisen asumuksen. Hän huudahti, mutta hänen käheä äänensä ei kantanut pitkälle. Asumuksen luokse kiiruhdettuaan hän koputti säkkikankaan peittämän oven pieleen pelottomasti. Hetken kuluttua kankaan veti syrjään yltä päältä mustiin pukeutunut henkilö. Hän katsoi Uendea päästä varpaisiin, tai niin oli ainakin pääteltävistä hänen päänsä liikkeestä. Hänen kasvojansa Uende ei pystynyt näkemään.
”Oletko itsetuhoinen vai muuten vain tyhmä? Mitä tuollainen rikas pentu tekee näin kaukana kotiluolista?” hahmo kysyi oikeata rannettaan pyöritellen. Ranne naksui kuuluvasti, ja odottamaton ääni sai Uenden kavahtamaan.
Uende veti huivinsa nopeasti pois kasvojensa edestä, kohotti leukaansa ja vastasi: ”Päästä minut sisään, ja kerron syyni.”
Hahmo hymähti ja astui syrjään. ”Kai sinun sisääsi täytyy saada vettä ennen kuin sinusta irtoaa mitään. Nopeasti nyt. Päästät kuumaa ilmaa sisään.”
Säkkikankaan takana oli pimeää ja tunkkaista. Ovea lukuun ottamatta kaikki oli tummanharmaata kiveä, niin seinät kuin tasanne, jolla he seisoivat, ja alas johtavat, epätasaiset portaat. Lämpötila putosi sitä mukaa, mitä alemmas he laskeutuivat. Samalla lisääntyi myös ilman kosteus ja homeen imelä haju. Lopulta he astuivat, Uende edellä, pienehköön huoneeseen, jonka kauimmaisella seinustalla seisoi kaksi kaapuihin pukeutunutta henkilöä täysin paikoillaan. Vasemmanpuoleisessa nurkassa oli kasa erilaisia kankaita, joka vaikutti toimivan sänkynä. Sängyn vieressä oli matala kivinen pöytä, jonka päällä oli pergamentteja ja kirjoitusvälineitä. Huoneen oikeanpuoleisessa nurkassa oli alkukantainen liesi. Uende jäi seisomaan epäröiden tilan keskelle.
”No, istu nyt johonkin. Mikä nimesi on?” kysyi oven avannut hahmo. Kaksi muuta kaapuihin pukeutunutta henkilöä eivät olleet vieläkään liikkuneet.
”Uende”, hän vastasi ja veti henkeä ikään kuin jatkaakseen puhumista. Hetken epäröinnin jälkeen hän kuitenkin sulki suunsa. Hän jäi seisomaan kun kaapuun pukeutunut hahmo istuutui maalattialle ja teki olonsa mukavaksi tottuneen oloisesti.
”Jaaha. Minä olen Marras, mikäli kiinnostaa tietää.” Marras laski huppunsa, ja kelmeään kynttilänvaloon paljastui nälkiintyneen ja venytetyn oloinen nainen. Hänen mustat hiuksensa oli kerätty suurelle nutturalle, ja hänen silmänsä olivat kalpeat ja pyöreät, ja niiden alla oli tummat pussit. Hän viittoili Uendea istumaan lattialle, ja niin nuori mies teki laskien olallaan olevan jousen ja selässään olevan nuoliviininsä maahan.
”Olet tullut pitkän matkan. Sattumaltako tänne tulit, vai oliko se tarkoituksesi?” kysyi Marras kurottaessaan maalattiassa olevaan koloon. Hän nosti sieltä keraamisen ruukun ja ojensi sen Uendelle.
Uende nyökkäsi kiitoksensa ja hörppäsi vettä. ”Tarkoituksella hyvinkin.”
Marras hengitti syvään, ja ilma rahisi hänen keuhkoissaan. ”Enpä olisi muuta syytä oikein uskonutkaan.”
”Ovatko nuo…” sanoi Uende viitaten huppujen alla piilotteleviin hahmoihin.
”Kuolleita? Juu.” Marras hymyili leveästi, paljastaen kellertävän ja puutteellisen hammasrivistön. Uende näki hänen silmissään jotain kylmää.
”No sitten sinä… Minä, Uende, pyydän mitä nöyrimmin paikkaa oppipoikanasi.” Uende asetti oikean kätensä sydämensä päälle ja paljasti Marrakselle niskansa.
Marras naurahti pilkallisesti ja pyöritteli ranteitaan. ”En ota vastaan oppilaita.”
Uende nousi hätiköiden takaisin istumaan ja huudahti: ”Mutta kai sinä voisit tehdä–”
”Poikkeuksen? Ei.” Marras nousi seisomaan, käänsi selkänsä Uendelle ja käveli riepukasansa luokse. Hän venytteli kädet levällään, ja hänen selkänsä rusahti kolme kertaa. ”On myöhä. Asetu nukkumaan minne vain haluat. Nuo kyllä huomaavat jos yrität jotain”, Marras sanoi viittoillen kalmoihin.
Hetken epäröinnin jälkeen Uende asettui lepäämään jäykin liikkein, jalat ristissä ja kädet sylissään, portaitten viereistä seinää vasten. Toinen Marraksen kalmoista sammutti kynttilät tukahduttaen ne kädellään. Huoneeseen laskeutui täysi pimeys, ja se tuntui korostavan jokaista kahinaa ja kaiken läpäisevää homeen hajua. Tilanteen epämukavuudesta huolimatta Uende nukahti varsin nopeasti.
Muutaman tunnin unen jälkeen Uende heräsi äkillisesti siihen, kun Marras sytytti sänkynsä viereen kynttilän. Kaapuihin verhotut ruumiit harppoivat Marraksen vierestä portaiden luokse neljällä askeleella kumpikin. Marras katsoi Uendea ja sähähti: ”Ota aseesi esiin!”
Uende ehti juuri ja juuri nousta polvilleen ja ottaa hihastansa tikarin, kun sisään tunkeutui kolme tummanharmaisiin, ihonmyötäisiin vaatteisiin pukeutunutta miestä, joilla oli käsissään lyhyet miekat. Seurasi vaikeasti seurattava käsirysy hämärässä. Uende sai hetken kamppailun jälkeen iskettyä yhtä hyökkääjistä tikarillaan kurkkuun. Hyökkääjä kaatui lattialle koristen ja sätkien.
Saman aikaa yksi hyökkääjistä oli onnistunut iskemään kalmolta pään irti. Hyökkääjä sadatteli järkyttyneen oloisena nähdessään leikatun pään olevan ainoastaan kallo, täysin lihaa vailla. Kalmot käyttivät vastustajiensa hämmennystä hyväkseen ja kävivät heidän kurkkuihinsa kiinni. Hyökkääjät vastustelivat ja onnistuivat sivaltamaan toiselta kalmoista jalan irti polven kohdalta. Toisin kuin kalmojen kasvot, jalka oli lihan peitossa, mutta täysin veretön. Lopulta ruumiit saivat kuristettua hyökkääjät hengiltä. Molemmat kalmoista olivat kamppailun jälkeen yhä kykeneviä liikkumaan, vaikka toiselta puuttui vasen jalka ja toiselta pää. Uende katsoi taakseen ja näki, että Marras istui yhä tyynesti sängyllänsä kynttilää pidellen.
Marras nousi ja lähestyi kuolleita hyökkääjiä. Hän nosti lyhyimmän miehen hihaa, ja sen alta paljastui karkea kuva koiran päästä poltettuna miehen ranteeseen. Hän paiskasi käden maahan ja kääntyi kohti Uendea. ”Typerys! Johdatit tänne palkkamurhaajia.”
Uende ei pystynyt katsomaan Marrasta silmiin, joten hän kumartui noutaakseen tikarinsa. Hän pyyhki sen ja kätensä kuolleen miehen paitaan. Uende suoristautui jälleen ja huomasi, että Marras oli aivan hänen vieressään. Marraksesta nousi hien ja mädäntyvien lehtien haju.
”Aioin tappaa sinut aamun tullen tunkeilusi vuoksi, mutta nyt olet minulle velkaa enemmän kuin henkesi. Saat luvan auttaa minut Drivkraftiin. Minulla ei sattuneesta syystä ole todisteita kansalaisuudesta, joten kuljet kanssani sinne”, Marras sanoi hiljaa matalalla äänellänsä. Uendesta tuntui kuin hänen selkäänsä pitkin olisi kulkenut lauma teräväkyntisiä aavikkoliskoja.
”Hyvä on, teen sen. Mielelläni jopa, sillä onhan minun vikani, että joudut jättämään kotisi”, Uende vastasi ja yritti perääntyä Marraksen luota. Hän törmäsi kuitenkin takanaan seisovaan, päättömään kalmoon.
”Hyvä”, Marras vastasi. ”Auta minua nyt polttamaan nuo ruumiit ja hyödyttömäksi käyneet apurini.”
Ja niin he polttivat kaikki viisi ruumista sekä kaiken, mitä Marras ei pystynyt matkalle mukaansa ottamaan. Marras töytäisi rosoisella kädellään Uendea kulkemaan edeltä. He suuntasivat kohti Drivkraftia hiljaisuus seuranaan.