SOME TRANSLATIONS

FIRST IMPRESSION

Mister Atterberry knew the value of a well-timed silence, and this is what his employer, the Lord, liked best about him. He’d been a servant of the Anemone Valley Mansion for nigh on thirty years, over half of his life. As the butler it was his duty to welcome all new servants and brief them on their duties.

The newcomer, Melvin, was prone to nervous laughter, and had a disposition to match that unfortunate habit, but Mister Atterberry was quite sure he´d fit in. Life in the Mansion was mostly peaceful, isolated as it was, and the rules imposed on the servants easy enough to follow.

The heat in the cavernous kitchen they were standing in was stifling. Mister Atterberry crossed his hands behind his back and lectured sternly: “You are used to being invisible to your betters, but there will be none of that here. The Lord will want you to announce yourself every time before you enter a room he is in.”

Melvin shuffled his feet a bit, but stopped at one when he noticed Mister Atterberry´s disapproval. “Yes, sir”, Melvin replied, his voice thin and reedy. Mister Atterberry continued speaking just a tad louder than before: “You are most likely aware of the eccentric reputation the Lords of the Mansion have had for years. That is not something you need to concern yourself with. Sharing information about the Lord with anyone will lead to your immediate dismissal.”

“O-of course, sir!” Melvin cried. He could feel nervous sweat trickling down the bridge of his nose. The silence seemed to stretch on for far too long.

Finally Mister Atterberry granted Melvin a thin but sincere smile and said: “The Lord is a kind and generous man, if strict.”

Mister Atterberry sniffed delicately, nodded his head briskly and carried on in a serious manner: “These are the most important things you need to be aware of. We will go over the smaller details later. I shall now take you to meet the Lord. He always likes to know all the faces of the people that surround him. You, on the other hand, will never see his face. Do not comment on the mask. Now follow me.”

The house was old but well kept. The wind moaned and howled often in its corners, and only constant heating kept the place warm. The long and winding hallways felt downright chilly after the oppressive heat of the kitchen. They came to a stop before the large double doors of the library.

Mister Atterberry knocked loudly and announced: “It is I, Mister Atterberry, my Lord. I’m here with the new servant.” From inside, through the thick door a faint “Come inside” could be heard. Mister Atterberry and Melvin entered the library. The Lord was a man who could oft be smelled far before he could be seen, for he covered himself heavily in the scent of lavender. Melvin oppressed the need to sneeze as the thick scent tickled his nose. Without so much as an introduction the Lord began to speak: “You will find that I am very private, and also a man of some scientific prowess. Both of these facts lead to a need of near absolute privacy. I know many who would dearly love to get their hands on my research.” Melvin could not at first put his finger on what made the Lord´s voice so unsettling. Soon enough he realised that it seemed as if his voice was coming from several sources all at once, just a fraction out of sync. Melvin decided that he must be mistaken.

“Oh yes, my Lord, if I may say it is very admirable of you to keep up the legacy of your Father-“, the new servant began to say, eager to please as he was, but was interrupted by the Lord bursting out with: “DO NOT.” The Lord took a deep, slightly rasping breath and continued far more calmly, “talk about that man.”

Melvin opened his mouth in order to reply, but it seemed that he had misplaced his lungs. The Lord leaned slightly back in his plush reading chair and waved a gloved hand dismissively. “You will also find that some subjects make me very aggravated indeed. There is little harm in it as long as you do not repeat your mistakes. I do not expect immediate perfection. Be willing and able to adapt, and you will do just fine.”

Melvin nodded mutely. The Lord picked up a heavy tome from the table beside him and opened it up, mixing the scent of papery dust with the lavender. Mister Atterberry started immediately heading silently for the door. Melvin, not seeing this, failed to follow. The Lord spoke up once more, something like amusement colouring his voice: “You will leave me to my studies now. You are dismissed.” Melvin started slightly and hurried after Mister Atterberry.

As they left the library, Melvin could´ve sworn he felt something slimy and viscous run up his spine as the taste of sodden earth filled his mouth. He stopped dead still, but Mister Atterberry lead him forwards, humming knowingly. Best ignore it now.

​

​

​

​

ENSIVAIKUTELMA

​

Herra Atterberry tunsi hyvin ajoitetun hiljaisuuden arvon. Juuri tätä Anemone Valleyn kartanon lordi arvosti hänessä. Herra Atterberry oli palvellut kartanossa lähes kolmekymmentä vuotta: siis yli puolet elämästään. Hovimestarina hänen velvollisuuksiinsa kuului uusien palvelijoiden työhön perehdyttäminen.

Uusin tulokas, Melvin, oli taipuvainen naurahtelemaan hermostuneesti. Tuo tapa valitettavasti peilaili hänen luonnettaan, mutta herra Atterberry oli varma, että hän tulisi sopimaan osaksi palvelusväkeä. Elämä syrjäisessä kartanossa oli enemmäkseen rauhallista, ja palvelijoille määrätyt säännöt verrattain helppoja toteuttaa.

Luolamaisen keittiön kuumuus oli tukahduttava. Herra Atterberry taitteli kätensä selkänsä taakse ja luennoi ankaran oloisesti: ”Olet tottunut olemaan näkymätön paremmillesi, mutta täällä sellainen ei tule kyseeseen. Lordi vaatii, että ilmoitat saapumisestasi joka kerta kun olet astumassa huoneeseen, jossa hän on.”

Melvin kääntyili paikallaan, mutta lopetti heti, kun hän huomasi herra Atterberryn paheksuvan katseen. ”Kyllä, sir”, Melvin vastasi. Hänen äänensä oli hiljainen ja säröilevä. Herra Atterberry jatkoi hiukan äänekkäämmin: ”Mitä luultavimmin tiedät, että tämän talon lordeja on pidetty varsin eksentrisinä jo vuosien ajan. Heidän maineensa ei ole sinun huolenaiheesi. Pidä siis mielessäsi, että tiedon jakaminen lordista kenelle tahansa johtaa välittömään irtisanomiseen.”

”To-totta kai, sir!” Melvin huudahti. Hänen nenänvarttansa pitkin valui hikeä. Hiljaisuutta tuntui kestävän aivan liian pitkään.

Lopulta herra Atterberry soi Melvinille niukan, mutta vilpittömän hymyn ja sanoi: ”Lordi on hyväntahtoinen ja antelias mies, joskin täsmällinen ja vaativa.” Herra Atterberry mutristi huuliaan, nyökkäsi päättäväisesti ja jatkoi puhumista vakavaan sävyyn: ”Olen nyt käynyt läpi kaikkein tärkeimmät asiat. Käsittelemme vähäpätöisempiä yksityiskohtia myöhemmin. Sinun on aika tavata lordi, sillä hän tahtoo tuntea häntä ympäröivien ihmisten kasvot. Sinä taas et koskaan tule näkemään hänen kasvojaan. Älä ota puheeksi hänen naamiotaan. Seuraa minua.”

Kartano oli vanha, mutta hyvin ylläpidetty. Tuuli vaikersi ja ulvoi usein sen nurkissa, ja ainoastaan jatkuva lämmittäminen piti lämpötilan siedettävänä. Pitkät ja kiemurtelevat käytävät tuntuivat koleilta keittiön painostavan kuumuuden jälkeen. He pysähtyivät kirjaston valtavien kaksoisovien eteen.

Herra Atterberry koputti päättäväisesti ja ilmoitti: ”Herra Atterberry täällä, lordini. Toin uuden palvelijan näytille.” Paksun oven läpi kuului vaimea ääni: ”Tulkaa sisään.” Herra Atterberry ja Melvin astuivat sisään kirjastoon. Lordi oli mies, jonka yleensä pystyi haistamaan kauan ennen kuin hänet näki, sillä hän peitti itsensä runsaskätisesti laventelin tuoksulla. Melvin tukahdutti tarpeen aivastaa sakean hajun kutittaessa hänen nenäänsä. Ilman minkäänlaisia esittelyitä lordi alkoi puhua: ”Tulet huomaamaan, että olen erittäin yksityisyydenhaluinen mies. Lisäksi olen tieteen parissa huomattavan kyvykäs. Näiden faktojen vuoksi tarvitsen ja vaadin lähes absoluuttista yksityisyyttä. Tiedän monta henkilöä, jotka iloitsisivat suunnattomasti, mikäli he saisivat tutkimukseni käsiinsä.” Melvin ei osannut aluksi sanoa, mikä teki lordin äänestä niin ahdistavan. Pian hän kuitenkin tajusi, että lordin ääni vaikutti tulevan monesta lähteestä yhtä aikaa, vain aavistuksen epätahdissa. Melvin päätti, että hän oli aivan varmasti erehtynyt asian suhteen.

”Niin, kyllä, lordini, jos saanen sanoa, on erittäin ihailtavaa, että pidätte yllä isänne perintöä–”, uusi palvelija pälpätti, mutta hänet keskeytti lordin purkaus: ”ÄLÄ.” Lordi veti keuhkoihinsa ilmaa rahisevan äänen saattelemana ja jatkoi rauhallisemmin: ”puhu siitä miehestä.”

Melvin avasi suunsa vastatakseen, muttei kyennyt löytämään keuhkojaan. Lordi nojasi taaksepäin ylellisessä lukutuolissaan ja heilautti hansikkaan peittämää kättä vähättelevästi. ”Tulet huomamaan myös, että tietyt puheenaiheet käyvät hermoilleni. Siitä ei koidu sinulle haittaa niin kauan kun et toista virheitäsi. En odota välitöntä täydellisyyttä. Ole valmis mukautumaan, ja pärjäät täällä varsin hyvin.”

Melvin nyökkäsi ääneti. Lordi poimi ylös kookkaan opuksen viereiseltä pöydältä ja avasi sen. Laventelin tuoksuun yhdistyi vahva paperitomun haju. Herra Atterberry suuntasi kulkunsa vaivihkaa kohti ovea. Melvin ei nähnyt hänen tekevän niin, eikä siten seurannut perässä. Lordi puhui vielä kerran, tällä kertaa hieman huvittuneesti: ”Jättäkää minut nyt tutkimusteni pariin. Voitte mennä.” Melvin hätkähti ja kiiruhti herran Atterberryn perään.

Lähtiessään kirjastosta Melvin olisi voinut vannoa, että hän tunsi jonkin limaisen ja tahmean kulkevan hänen selkärankaansa pitkin. Läpimärän mullan maku täytti hänen suunsa. Hän jämähti paikalleen, mutta herra Atterberry johdatti hänet eteenpäin tietäväisesti äännähdellen. Parasta jättää se huomiotta.